Selviytymisopas miehille synnytykseen

Selviytymisopas miehille synnytykseen

Poikamme syntymästä on kulunut nyt hieman yli kuusi kuukautta, joten ajattelin tarjoilla vinkkejä synnytykseen miehisestä näkökulmasta. Tässä muutama kohta, jotka ainakin ovat hyvä huomioida etukäteen.

Read More

Sairaalakertomus isän silmin

Postaus on jatkoa synnytyskertomukselle.

Perheloma vuodeosastolla

Katson ikkunasta ulos, näen siellä vilkkaan kaupungin keskustan iltavalaistuksessa. Heittäydyn yksiömme vuoteelle ja säädän moottoroidun sängyn selkänojaa hieman ylemmäs, jotta voin katsella televisiota paremmin. Hetken kuluttua tilaan huonepalvelusta lapsellemme hieman iltapalaa, jotta hän saa käydä yöunille. Väsyneenä päivän seikkailuista odotan jo aamua, jotta pääsen lukemaan tuoreen päivän lehden sekä nauttimaan buffet-aamiaisesta ison kahvikupin kera.

Totta tosiaan, kaikki kuvailemani asiat tapahtuivat, mutta olimme sairaalan vuodeosastolla. Olemme vaimoni kanssa kiertäneet kohtuullisen paljon erilaisia hotelleja niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, vertaus hotellilomaan tuntui siis melko osuvalta. Eihän tunnelma oikeasti ollut lomaa nähnytkään, mutta olihan tuo ainutlaatuinen kokemus.

Synnytyksen jälkeen äiti ja lapsi siirrettiin synnyttäneiden vuodeosastolle samaan huoneeseen kahden muun äidin sekä lapsen kanssa. Huoneessa sai olla puoliso tai tukihenkilö klo:10-20 välisenä aikana. Ensimmäinen päivä menikin mukavasti ruutineihin totutellessa sekä vaippoja vaihdellessa. Poika valvoi lähes koko ensimmäisen päivän ja saimme tuijotella häntä ihmeissämme. Kellon lähentyessä illalla kahdeksaa jätin vaimon sekä lapseni sairaalaan ja itse ajelin veljeni luokse yöksi. Oli muuten aivan loistava ratkaisu, sillä 10 minuutin ajomatka veljelle tuntui nyt erittäin juhlalliselta verrattuna 40 minuutin kotimatkaan. Väsymys nimittäin jo painoi.

Olimme toivoneet sairaalasta etukäteen perhehuonetta, mikäli niitä olisi vapaana. Vaimolle oli vielä illan aikana kerrottu, että huomenna vapautuu perhehuone ja saisimme siirron sinne. Tämä oli iloinen uutinen, sillä voisimme nyt koko perheen voimin harjoitella vauvan hoitamista.

Saavuin aamulla takaisin sairaalalle hieman levottomien yöunien jälkeen. Löysin autollekin paikan parkkihallista lähes vuodeosaston ovien edestä. Kun avasin perhehuoneen oven, olivat vaimo ja poika siellä minua iloisina vastassa. Huoneessa oli kaksi sairaalasänkyä, toinen äidille ja toinen isälle. Sairaalassa sängyt tosiaan ovat moottoroituja. Tässä pienessä yksiössä oli isot ikkunat kaupungin keskustaan päin ja seinällä komeili taulu-tv. Sängyn vieressä oli kutsupainike, jota painamalla hoitaja tai kätilö tulivat huoneeseen. Iltaisin oli välillä pakko pyytää pojalle lisäruokaa tuttipullon muodossa, jotta hän rauhoittuisi unille.

Yhtenä yönä, kun pojalla oli melko rauhaton olo ja ilmeisesti kova nälkä, lähdin talsimaan osaston käytäville tavoitteena käydä pyytämässä yövuorolaiselta pojalle tuttipullo. Vastaanotto oli kovin iloinen ja hoitajalla oli hymy herkässä. Itseäkin hieman tämä huvitti, mutta en sen koommin asiaa ihmetellyt. Sain pojalle tuttipullon ja menin takaisin huoneeseemme. Satuin vilkaisemaan samalla huoneen peiliin, niin selvisipä myös syy tuohon hoitajan vienoon hymyyn. Itsellä oli nimittäin tukka aivan pystyssä, suoraan kuin teoksesta Viimeinen mohikaani. Tyyli olisi mennyt varmasti myös punkkareiden keskuudessa täydestä. 

Perhehuoneen palveluihin sisältyi kaikki ruokailut niin äidille kuin isällekin. Vauvakin sai lisämaidot kaupanpäällisinä. Muutaman kerran kyllä kävin niin, että perhehuoneiden isukeille ei oltu muistettu tilata ollenkaan lounasta. Onneksi asia saatiin selvitettyä ja ruoka tuli hetken odottelun jälkeen, ennen kuin isälle ehti tulla nälkäkiukku. Jo sairaalassa sain huomata, että pojalla on selkeäsi isänsä piirteitä, nimittäin juuri tämä kuuluisa nälkäkiukku. Kun on nälkä, on ruokaa saatava heti tai alkaa harmittamaan. Aamuisin päivän lehti tuli päiväsaliin, jossa sitä sai lueskella, jos suinkaan vain vauvanhoidolta ehtisi tai väsymykseltä jaksaisi. Selasin lehden nopeasti läpi, vaikka aika sumussa olinkin.

Yöt perhehuoneessa olivat melko levottomia, sillä seinät olivat pahvia ja naapurihuoneiden lasten itku kuului mukavasti läpi. Juuri kun oli saanut oman lapsen rauhoitettua ja haaveili takaisin nukkumaanmenosta, alkoi naapurin vauva puolestaan itkemään. Voin kuitenkin suositella perhehuonetta, jos isällä on mahdollisuus olla vapaalla heti alusta alkaen. Normaalilla osastolla oli nimittäin todella vähän tilaa äidin sängyn ympärillä vaikka siellä yksi tuoli onkin. Myös saman huoneen muut äidit ovat aivan siinä verhon takana, joten ei siinä ihan kaikkia juttuja viitsi ääneen jutella. Perhehuoneessa sen sijaan saa olla omassa rauhassa ja isälle on tosiaan varattu sänky. Vaimo muuten pääsi yllättämään minut suihkusta tullessaan. Testailin vauvan kanssa sängyn hissitoimintoa hyräillen samalla Ave Mariaa. Olihan se nyt juhlallista, kun pääsi nousemaan metrin korkeuteen yhtä nappia painamalla.

 

Ave Maria - Jarkko Ahola

 

Olimme perhehuoneessa yhteensä kolme päivää ja kaksi yötä. Kaikki sujui hyvin ja lastenlääkäri totesi pojalla olevan kaikki kunnossa. Meille kerrottiin perjantaiaamuna, että voisimme lähteä iltapäivällä kotiin, jos haluaisimme. Olimme jo salaa haaveilleetkin ensimmäisestä yhteisestä viikonlopusta kotona. Lopulta pääsimme lähtemään ja saimme pojan kotiin.

Synnytyskertomus isän silmin

Laskettuaika koitti ja vauvaa ei näy. Jääkaappikin ammotti tyhjyyttään, joten oli pakko lähteä kauppaan täydentämään ruokavarastoja, vaikka olikin sunnuntai. Kaupassa vaimo totesi synnytyksen käynnistyvän ihan varmasti, jos ostaisimme kotiin kukkia. Ajattelin, että 4e synnytyksen käynnistyksestä on edullinen hinta, joten tulppaanit päätyivät ostoskoriin.

Tulin maanantaina normaalisti töistä kotiin hieman jo väsyneenä työpäivästä. Vaimo makasi sohvalla kertoen, että tänään on supistellut hieman enemmän. Jes kukat toimii! Ehdin jo toivoa hiljaa itsekseni, että voisimme kohta lähteä kohti synnytyssairaalaa, mutta supistukset rauhoittuivat. Illan mittaan supistukset kuitenkin alkoivat voimistumaan ja täytyy sanoa, että miehenä on vaikea ymmärtää supistuksia. Yhtäkkiä vaimo lähes huutaa ja kyyneleet vaan valuvat, kunnes taas 1,5min päästä kaikki on ennallaan. Erehdyin myös kysymään yhden supistuksen aikana, että sattuuko noin paljon? Vastauksena oli, että ”SATTUU URPO!” En enää myöhemmin kysellyt kivun laajuudesta.

Illan aikana saunoin ja varmuudeksi pakkasin myös itselle tavaraa mukaan, jos yöllä tulisi lähtö. Heitin kassiin muutaman vaatekerran, hygieniavälineet sekä laturin puhelimelle, jospa niillä pärjäisi. Olimme menossa nukkumaan, mutta vaimo sanoi menevänsä sohvalle vielä hetkeksi istuskelemaan. Supistukset olivat kuulemma jo niin voimakkaita. Kiinnitin huomiota siihen, että vaimo laittaa supistusten ajaksi aina jonkin ajastimen käyntiin puhelimestaan. Selvisi, että hänellä on sovellus, johon voi tallentaa supistusten pituuden sekä tiheyden. Että sellaista... mitä iPhonella ei voi tehdä, sitä ei tarvita. Kuulemma puhelimeen kytkettäviä raskaustestejäkin on jo olemassa, kannattaa varmaan omistaa siinä vaiheessa roiskevesitiivis puhelin.

Tuo matkalaukku ei muuten ollut lähdössä mukaan tälle reissulle.

Uni maittoi erittäin hyvin, kunnes vaimo tuli herättämään minut hieman ennen puoltayötä tuskissaan. Eipä muuta kuin autoa putsaamaan lumesta ja tavarat kyytiin. Vaimokin pääsi jotenkin vielä kävelemään autoon, vaikka supistukset tulivat jo muutaman minuutin välein. Olin etukäteen vuorannut auton vaalean etupenkin jätesäkeillä ihan varmuuden vuoksi. Onneksi penkit säästyivät kosteusvaurioilta ja vaimo pääsi vielä yhtenä kappaleena sairaalaan. Tuo 40 minuutin ajomatka tuntui muuten melko pitkältä vaimon kipristellessä vieressä kivusta ja väittäen kuolevansa 6 minuutin välein.

Sairaalaan päästyämme ystävällinen kätilö otti meidät vastaan ja ohjasi pieneen huoneeseen, jossa vaimo laitettiin heti käyrille. Tässä vaiheessa itse hörpiskelin kahvia, sillä tiedossa olisi varmasti pitkä yö. Oli muuten pakko ottaa yksi selfie vaimolle muistoksi (vaimo ei ollut kovin innoissaan kuvaushetkellä, mutta sain luvan julkaista tämän kuvan). Jonkin ajan kuluttua kätilö tutki vaimon ja kertoi, että synnytys on hyvässä vauhdissa. Olisi aika siirtyä synnytyssaliin ja niinpä vaimo sai uudet muodikkaat sairaalavaatteet yllensä.

Kello oli 1.30 ja odottelimme synnytyssalissa synnytyksen etenemistä. Kivunlievitykseen vaimo sai ilokaasua, mutta eipä hän kovin iloiseksi muuttunut. Tehotonta tavaraa totesi vaimo, mutta itselle olisi kyllä kelvannut pieni ilo tähän väsyneeseen olotilaan. Kun kello tuli lähemmäksi kolmea ja kivut eivät lieventyneet, vaimolle tarjottiin epiduraalipuudutusta. Hetkeä myöhemmin anestesialääkäri olikin piikki kourassa vaimon selän kimpussa ja itse olin kädet kylminä tuskan hiessä, lievää piikkikammoa kärsien. Puudutus tehosi nopeasti ja hoitajat kehottivatkin meitä nyt lepäämään. Vaimo nukahti lähes heti, mutta itse yritin etsiä mukavaa lepopaikkaa keinutuolista sekä säkkituolista, mutta eipä uni enää tullut kummassakaan. Olin saanut kyllä kaveriltani vinkin retkipatjan pakkaamisesta mukaan, mutta eipä sitä lähdön hetkellä enää muistanut. Mitähän hoitajat olisivat tuumanneet, kun olisin pystyttänyt huoneeseen pienen leirin retkipatjoineen ja keitellyt aamun pikkutunteina trangialla pannukahvia?

Kello lähenteli aamu viittä, kun vaimo heräsi taas voimistuviin kipuihin. Hän kerkesi vielä saada uuden annoksen puudutetta ennen kätilöiden vuoronvaihtoa. Ponnistusvaihe aloitettaisiin kätilön mukaan vasta vuoronvaihdon jälkeen, jotta sama henkilökunta voi hoitaa vauvan syntymisen alusta loppuun. 

Kello oli 7.10 kun vuoroon tullut kätilö tuli huoneeseen ja esitteli itsensä meille. Hän kertoi erittäin asiallisesti mitä kohta tulisi tapahtumaan. Hän ohjeisti myös minua, kuinka voisin tarjota vaimolle mehua ponnistusten välissä sekä miten voisin tukea tyynyllä niskaa, kun supistukset tulevat. Sain myös soittokellon hoiviini lisähenkilökunnan hälyttämistä varten, jos kätilö sitä pyytäisi. Olin ylpeä näistä tärkeistä tehtävistä, joita minulle annettiin ja päätin hoitaa ne kunnialla loppuun.

Vihdoin hetki koitti, jolloin supistukset olivat tarpeeksi voimakkaita ponnistusta varten. Kello oli tässä vaiheessa n. 8.00. Vaimo oli sängyllä ja itse istuin pyörivällä tuolilla sängyn vieressä. Vaimon käsi puristi vasenta kättäni oikean käteni kannatellessa tyynyä vaimon niskan takana. Nytkö se alkaisi? Olin aivan jännänä, kun kätilö käski vaimoa ponnistamaan reilusti. Huutohan siitä tuli ja olin jo valmiina painamaan soittokelloa. Tätä supistelua sekä ponnistelua jatkui kuitenkin jokin tovi, kunnes tuli mehutauko. Aivan kuten päivätyössäni päiväkodissa, mutta nyt oltiin hieman jännittävämmällä mehuretkellä.

Jouduin myös ottamaan sormukseni pois vasemmasta kädestä, sillä vaimo oli melko voimakkaasti puristanut kättäni ja sormus painoi mukavasti siellä välissä. Jos joku väittää, että mies ei tunne synnytyksessä kipua, niin kyllä tuntee. Vasen käteni oli nimittäin aivan turtana vaimon puristuksesta. No jooh, tosiasiassa näin vierestä katselleena ymmärrän nyt hyvin, että on se synnytys vaan ihan mieletön koettelemus naisen keholle. Toki kipu on kaikilla yksilöllinen kokemus, mutta en halua edes ajatella luomusynnyttäjien tuskaa.

Tunti oli ponnisteltu tuloksetta ja kätilö pyysi lääkäriä käymään tarkistamassa tilanteen. Lyhyen ajan sisällä huoneessa vieraili ihmisiä enemmän kuin pienessä kylässä ja nämä oman alansa asiantuntijat tekivätkin uuden sotasuunnitelman vauvan ulossaamiseksi. Pienten operaatioiden jälkeen jatkoimme tovin ponnistelua, kunnes kätilö pyysi minua painamaan summeria. Sormet jännityksestä kylminä painoin soittokellon hälytysnappulaa. Hoitajan ja lääkärin tullessa vatsa ultrattiin ja todettiin, että vauva tulisi saattaa mahdollisimman nopeasti maailmaan. Lapsen sydänäänien laskiessa oma syke nousi huippulukemiin.

Lopulta vauva syntyi 1,5h ponnisteluiden jälkeen ja hieman kiwi-imukupilla avustettuna. Itseltä tuli ihan liikutuksen kyyneleet kun näin rakkaan poikamme ensimmäisen kerran.

Niin pitkään olin miettinyt, että miltähän tulokas näyttäisi ja nyt en enää edes osannut kuvitella häntä minkään muun näköisenä. Tältähän hänen pitikin näyttää, tummahiuksinen pieni komistus. Päässäni soi Egotripin kappale ”Mestaripiirros”, kun ihastelin tätä kauan odotettua ihmettä.

 

Egotrippi - Mestaripiirros

 

Vauvan oleillessa äidin rinnalla saimme hetken tutustua toisiimme. Tovin kuluttua kätilö kysyi haluaisinko leikata pojan napanuoran poikki, halusinhan minä. Seuraavaksi lapsi otettiin pesulle sekä punnitukseen. Sain hoitajalta vinkkejä kuinka lasta tuetaan oikein pesun aikana, jotta niska olisi hyvässä asennossa. Tämän jälkeen lapsi todettiin terveeksi sekä hyvinvoivaksi. Nyt poika oli valmis ja pääsi isän paidan sisään, äitikin pääsi vihdoin suihkuun. Saimme vielä aamiaista huoneeseen, jonka jälkeen meidät tultiin hakemaan vuodeosastolle. Yöt vuodeosastolla olivat myös melkoinen kokemus, mutta siitä myöhemmin.

Jatkoa: Sairaalakertomus isän silmin

Odotus on päättynyt

Vihdoin odotus on päättynyt ja saimme tänä aamuna perheenlisäystä. Poikahan sieltä tuli, kuten oli hieman etukäteen meille valotettukin. Painoa tällä tummatukkaisella hurmurilla oli n. 3,2kg ja pituutta huikeat 52cm. Olemme kiitollisia tästä uskomattomasta lahjasta, jonka olemme tänään saaneet. Äiti on hyvissä voimissa pojasta puhumattakaan. Itsekin saa huokaista nyt helpotuksesta, kun pääsee majoittumaan veljen luokse lähes sairaalan viereen.

Luulen, että uni tulee kohta melko mukavasti, sillä viimeyö meni hieman toisenlaisissa merkeissä. Oli aikamoinen päivä ja täytyy myöntää, että isää meinasi välillä jännittää hieman äitiä enemmän. Aiheesta lisää, kunhan pääsemme perheen kanssa kotiutumaan ja aloittamaan todellisen lapsiperheen arjen.

Kyllä isyys tuntuu mahtavalta! Fiilikset ovat aivan katossa väsymyksestä huolimatta.

Vauvan nimeäminen

Tulevan lapsen nimeäminen on aihe, joka saattaa joissain parisuhteissa nostattaa suuria tunteita. Niin myös meillä. Ne pienet tai hieman suuremmat näkemyserot siitä, mikä nimi olisi tulevalle lapselle se kaikkein osuvin. Toki tähän vaikuttaa onko lapsi tyttö vai poika, vaikka jotkut antavatkin lapsilleen ”sukupuolineutraaleita” nimiä kuten Eedi tai Utu. Pohdimme asiaa kuitenkin hieman toiselta kantilta, sillä olisi tärkeää antaa lapselle nimi, joka kuvastaa lasta mahdollisimman hyvin. Noh, mites tätä voit sitten ennakkoon tietää?

Itse olen enemmän kallellaan vanhoihin suomalaisiin nimiin ja vaimo taas haluaisi kansainvälisen nimen, jolla voisi pärjätä myös maailmalla. Tämä kansainvälisyys on minusta myös hyvä ajatus, enkä nyt olisi ensimmäisenä antamassakaan nimiä Yrjänä, Ursula tai Väinämö, vaikka vanhoista nimistä pidänkin. Nimen valinta on prosessi, joka meillä käynnistyi heti kun tiesimme raskaudesta. Jotenkin tuntuu omituiselta ja järjenvastaiselta valita lapselleen nimi, jota hän sitten kantaa loppuelämänsä. Voihan nimeään toki vaihtaa vielä aikuisiällä, mutta nimen antaminen on kuitenkin vastuullinen tehtävä.

Vaimo on jo pidemmän aikaa pyytänyt päästä treffeille hautausmaalle, mutta olen vain jotenkin aina ohittanut tämän pyynnön, sillä se on kuulostanut korviini hieman oudolta. Erään kerran kuitenkin suostuin ehdotukseen ja päädyimme hautausmaalle bongailemaan nimiä tulevalle lapsellemme. Tämä reissu tuotti tulosta, sillä omat nimiehdotukseni ovat sieltä poimittuja. Voin suositella tätä lämpimästi muillekin saman asian äärellä oleville, sillä lopputuloksena oli ennen kaikkea onnellinen vaimo, hyvät nimiehdotukset sekä edulliset, mutta onnistuneet treffit.

Olemme huomanneet, että nimeämiseen vaikuttaa myös omat muistot. En tietenkään halua antaa nimeä, joka assosioituu ikävään muistoon. Näitä meillä jokaisella varmasti on. Haasteeksi muodostuukin se, että muistoja on sekä itsellä että vaimolla. Juuri kun on löytänyt mielestään hyvän nimen, niin puoliso tyrmää idean vedoten huonoon mielikuvaan. Sukulaisten ja kaverien nimet tai kavereiden lasten nimet vaikuttavat myös nimeämiseen. Jokainen vanhempi varmasti haluaa antaa lapselleen uniikin ja yksilöllisen nimen, mutta toisaalta tutun ja turvallisen, ettei liikaa erotu joukosta.

Minulla ja vaimolla on molemmilla käytössä kutsumanimenä virallisen nimemme toinen nimi. Ei siitä mitään traumaa ole jäänyt, mutta aina on saanut virallisissa paikoissa selventää tätä asiaa. Lääkärissä saa olla tarkkana, ettei oma vuoro mene ohitse, tosin olen oppinut tunnistamaan ensimmäisen nimeni jo aika hyvin, jos sitä joku käyttää. Vaimolla sen sijaan on ollut hieman haasteita tämän asian kanssa, sillä hän on aikoinaan ohittanut yhden haastattelun ja melkein menettänyt tämän takia koulupaikan. Päätimmekin, että lapsemme etunimi ja kutsumanimi tulisi olemaan sama. Tästä olimme selkeästi yhtä mieltä. Toisaalta on coolia, että vanhempamme ovat valinneet meille hyvät nimet vanhoille päiville. Eläkepäiville siirtyessämme voimmekin ottaa käyttöön nämä loistavat etunimemme, sillä ne ovat aika perinteiset. Olemme saaneet aikaan myös hämmennystä käyttämällä näitä nimiä hääkutsuissamme.

Myös nimen selkeä kirjoitusasu on mietityttänyt, sillä erilaiset väliviivalla kirjoitettavat nimet vaativat yleensä erillisen selvennyksen. Lisäksi tutuilla, joilla on pitkä tai kaksiosainen nimi ovat saaneet kavereiden keskuudessa usein lempinimen. Eli vaikka kuinka haluisimme, että lasta kutsuttaisiin kauniilla pitkällä ja kaksiosaisella nimellä, lyhenee nimi viimeistään koulussa.

Tulimme siihen lopputulokseen, että miltä vauva näyttää, niin sellainen olisi myös nimi. Arvaan kyllä jo tämän lopputuloksen. Luulenpa, että vauva näyttää molempien mielestä oman nimiehdotuksensa näköiseltä. Katsotaan kuinka käy, varmaan menee arpapeliksi tai lahjonnaksi.

Mites on, oletteko muut päässeet helposti sopuun lapsen nimestä?

Raskauskuvaus

Jokainen mies, jolla on puoliso on varmasti joskus joutunut tilanteeseen, jossa kumppani pyytää ottamaan valokuvia itsestään. Varsinkin tämän sosiaalisen median aikakaudella kuvia otetaan jatkuvalla syötöllä. Osaatte siis samaistua tilanteeseen, jossa minun tapauksessani vaimo pyytää ottamaan raskauskuvia kauniissa ympäristössä. Totta kai velvollisuuteni on osallistua näihin valokuvaussessioihin ja olen oikeasti myös sitä mieltä, että tuollaiset kuvat ovat erittäin hyvä muisto. On myös hienoa päästä taltioimaan tulevaa lastamme jo tässä vaiheessa. Tykkään valokuvaamisesta erityisen paljon, sillä jokaisella kuvalla on oma tarina kerrottavanaan. Vuosien saatossa on tullut hankittua kuvauskalustoa, sillä myös vaimoni on innokas valokuvaaja. Olimme päättäneet, että ensimmäiset kuvat ottaisimme raskausviikolla 18. Eihän maha ollut vielä edes kovin uskottava, mutta valokuvia oli tarkoitus kuitenkin ottaa. Tällä ensimmäisellä kuvauskerralla ajattelin itsekseni, että menemme nopeasti ottamaan kuvat ja sitten pääsen taas jatkamaan omia touhujani. Kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan niin kuin kuvittelin.

Ensinnäkin kuvaukseen valmistautumiseen vierähti vaimolta mukava tovi. Itse olin jo eteisessä tavarat olalla lähdössä tälle odotetulle kuvausreissulle, melkein autokin ulkona käynnissä. Olisihan nämä ensimmäiset viralliset raskauskuvat. No tuntia myöhemmin vaimo sanoi, että nyt olisi valmista. Tässä vaiheessa olin ehtinyt syventyä takaisin omiin puuhasteluihini, mutta pääsimme vihdoin lähtemään. Päätimme kuitenkin auton sijaan lähteä kävellen läheiselle peltoaukiolle, johon ilta-aurinko mukavasti paistoi. Ei siinä mitään, mutta olin pakannut eteiseen valmiiksi kaksi kameraa, erilaisia objektiiveja, kamerajalustan sekä ison reflektorin. Päätin kuitenkin vielä sattuneesta syystä hieman keventää kantamuksia ja ottaa mukaan vain välttämättömimmät tavarat.

Pääsimme kuvauspaikalle ja aloin virittelemään jalustaa sekä hakemaan kameraan sopivia säätöjä. Tietysti vaimo mainitsee, että nyt pitäisi toimia hieman nopeammin, sillä aurinko laskee kohta. Sain onneksi säädöt nopeasti kohdilleen ja auringonvalo osui aukiolle juuri sopivasti keltaisine valonsäteineen. Olin itsekin aivan innoissani kuvauksista, sillä oli mukava kuvailla omaa kaunista vaimoa elokuisessa illassa. Sain mielestäni taltioitua loistavia tai pikemminkin erinomaisia kuvia, kunnes vaimo pyysi näyttämään otettuja valokuvia kameran pieneltä näytöltä… niin, paidanhelma oli kuulemma huonosti ja vielä kaikissa kuvissa totta kai. Ei siinä auttanut muu kuin aloittaa homma alusta. Lopulta saimme otettua toivotut raskauskuvat ja pääsimme lähtemään väsyneinä, mutta onnellisina takaisin kohti kotia. Ilta menikin mukavasti katsellessa ja valitessa sopivia kuvia satojen otosten joukosta.

Ehdin jo luulla, että tällaiset kuvaukset olisivat nyt hetkeksi ohi, mutta samanlaisia reissuja tuli tehtyä lähes joka kuukausi. Viimeisin kuvausreissu oli viime viikolla. Kuvista huomaa hyvin, miten se vatsa kasvaa kun viikkoja sekä kuukausia tulee lisää. Tällaista kuvagalleriaa voisi melkein pitää omastakin mahasta, luulenpa tosin että se ei saisi samanlaista ihailua osakseen. Kuvausreissujen aikana on tullut harjoiteltua myös itselaukaisimen käyttöä, sillä pitäähän hyviä yhteiskuviakin olla. Aikamoista säätämistähän se on ja ihan vinkiksi, että 2 sekunnin ajastinta ei kannata käyttää, ellei välttämättä halua olla kaikissa yhteiskuvissa selkä kameraan päin. Onneksi 10 sekunnin ajastin antaa hieman enemmän aikaa asettua paikoilleen sopivaa otosta varten. 

Tähän lopuksi haluankin vielä todeta, että se oman puolison kuvaaminen ei ole aina se kaikista helpoin vaihtoehto, vaikka joku niin saattaisi luulla. Valokuvaaminen on taidetta ja onnistunut kuva on monen eri osa-alueen summa. Kaverini muuten näytti minulle hauskan videon liittyen ilmiöön, josta aluksi kerroin. Instagram Husband –video kiteyttää hyvin viime kuukausien fiilikset valokuvaamisesta.