Voihan sitä näinkin ulkoilla

Lähdettiin eilen alkuillasta käymään läheisellä ulkoilualueella. Olimme kuulleet, että siellä on mukavia luontopolkuja tallattavaksi. Pakkasimme autoon itsemme lisäksi tietysti koiran, sekä vaunut. Ajattelimme, että helpointa on antaa pojan nukkua autoistuimessa ja nostaa pelkkä istuin vaunuihin kiinni. Jätimme siis itse vaunukopan kotiin.

Pääsimme ulkoilualueelle, johon olisi ollut linnuntietä jäitä pitkin 3km matka, mutta autolla kiertäen noin 15km. Hetken jo mietin, että nyt kokeillaan auton maasto-ominaisuuksia haastavimmissa olosuhteissa. Asiaa hieman tarkemmin pohdittuani muistin, että eihän täällä edes ole juurikaan mitään jäitä enää.

Sää oli mahtava ilta-auringon vielä paistaessa pilven reunalta. Kotikulmat ovat tulleet vaunulenkeillä kovin tutuiksi, joten tänne lähteminen tuntui juhlalliselta koko perheen yhteiseltä harrastukselta. Pääsimme perille ja aloin ottamaan vaunuja ulos autosta, mutta samalla hetkellä muistin unohtaneemme jotain tärkeää. Nimittäin adapterit, joilla autoistuimen saa kiinni vaunuihin. Nyt olisi ollut sille kotona olevalle vaunukopallekin käyttöä. Nyt meni sitten ihan kanteluhommiksi tämä ulkoilu. Tässä olisi ollut pienen perheriidan paikka syytöksillä siitä, mikset ottanut mukaan adaptereita. Olimme kuitenkin vaimon kanssa vielä hyvillä mielin.

Otin vauvan kantoon ja vaimo otti koiran. Lähdimme suuntaamaan luontopolulle, kunnes löysimme seuraavaan haasteen. Tämä luontopolkuhan alkoi jyrkällä ylämäellä, joka oli aivan jäässä. Jään päällä oli vielä mukava lumikerros tekemässä mäestä entistä haasteellisemman. Tässä vaiheessa turhautumisaste oli jo noussut entisestään ja pieni perheriita läheni tuloaan.

Päätimme palata takaisin samaa reittiä ja käydä vain läheisellä rannalla kävelyllä. Koira veti yli-innokkaana koko ajan hihnassa, sillä uusia hajuja oli joka paikassa. Nuga myös haukkui kaikki muut ulkoilijat ihan varmuuden vuoksi. Tässä vaiheessa vaimon hermot alkoivat kiristymään, mutta matka jatkui. Pojukin alkoi heräilemään uniltaan Nugan haukkuessa ja itkuhan pojalle lopulta tuli.

Tässä vaiheessa käteni alkoivat olemaan maitohapoilla pojun kantamisesta, sillä olimme kävelleet jo hyvän tovin. Poika ei ottanut rauhoittuakseen, joten lähdimme suuntaamaan takaisin autolle. Pakkasimme itsemme jälleen autoon ja suuntasimme takaisin kotiin. Olipahan ulkoilureissu! Nämä lähikulmat alkoivat yhtäkkiä tuntumaan taas mielekkäältä vaihtoehdolta.

P.S. Ajattelin muuten ensin laittaa tähän postaukseen pelkkiä kuvia, mutta siitä olisi saanut liian ruusuisen vaikutelman ulkoilureissustamme :)