Synnytyskertomus isän silmin

Laskettuaika koitti ja vauvaa ei näy. Jääkaappikin ammotti tyhjyyttään, joten oli pakko lähteä kauppaan täydentämään ruokavarastoja, vaikka olikin sunnuntai. Kaupassa vaimo totesi synnytyksen käynnistyvän ihan varmasti, jos ostaisimme kotiin kukkia. Ajattelin, että 4e synnytyksen käynnistyksestä on edullinen hinta, joten tulppaanit päätyivät ostoskoriin.

Tulin maanantaina normaalisti töistä kotiin hieman jo väsyneenä työpäivästä. Vaimo makasi sohvalla kertoen, että tänään on supistellut hieman enemmän. Jes kukat toimii! Ehdin jo toivoa hiljaa itsekseni, että voisimme kohta lähteä kohti synnytyssairaalaa, mutta supistukset rauhoittuivat. Illan mittaan supistukset kuitenkin alkoivat voimistumaan ja täytyy sanoa, että miehenä on vaikea ymmärtää supistuksia. Yhtäkkiä vaimo lähes huutaa ja kyyneleet vaan valuvat, kunnes taas 1,5min päästä kaikki on ennallaan. Erehdyin myös kysymään yhden supistuksen aikana, että sattuuko noin paljon? Vastauksena oli, että ”SATTUU URPO!” En enää myöhemmin kysellyt kivun laajuudesta.

Illan aikana saunoin ja varmuudeksi pakkasin myös itselle tavaraa mukaan, jos yöllä tulisi lähtö. Heitin kassiin muutaman vaatekerran, hygieniavälineet sekä laturin puhelimelle, jospa niillä pärjäisi. Olimme menossa nukkumaan, mutta vaimo sanoi menevänsä sohvalle vielä hetkeksi istuskelemaan. Supistukset olivat kuulemma jo niin voimakkaita. Kiinnitin huomiota siihen, että vaimo laittaa supistusten ajaksi aina jonkin ajastimen käyntiin puhelimestaan. Selvisi, että hänellä on sovellus, johon voi tallentaa supistusten pituuden sekä tiheyden. Että sellaista... mitä iPhonella ei voi tehdä, sitä ei tarvita. Kuulemma puhelimeen kytkettäviä raskaustestejäkin on jo olemassa, kannattaa varmaan omistaa siinä vaiheessa roiskevesitiivis puhelin.

Tuo matkalaukku ei muuten ollut lähdössä mukaan tälle reissulle.

Uni maittoi erittäin hyvin, kunnes vaimo tuli herättämään minut hieman ennen puoltayötä tuskissaan. Eipä muuta kuin autoa putsaamaan lumesta ja tavarat kyytiin. Vaimokin pääsi jotenkin vielä kävelemään autoon, vaikka supistukset tulivat jo muutaman minuutin välein. Olin etukäteen vuorannut auton vaalean etupenkin jätesäkeillä ihan varmuuden vuoksi. Onneksi penkit säästyivät kosteusvaurioilta ja vaimo pääsi vielä yhtenä kappaleena sairaalaan. Tuo 40 minuutin ajomatka tuntui muuten melko pitkältä vaimon kipristellessä vieressä kivusta ja väittäen kuolevansa 6 minuutin välein.

Sairaalaan päästyämme ystävällinen kätilö otti meidät vastaan ja ohjasi pieneen huoneeseen, jossa vaimo laitettiin heti käyrille. Tässä vaiheessa itse hörpiskelin kahvia, sillä tiedossa olisi varmasti pitkä yö. Oli muuten pakko ottaa yksi selfie vaimolle muistoksi (vaimo ei ollut kovin innoissaan kuvaushetkellä, mutta sain luvan julkaista tämän kuvan). Jonkin ajan kuluttua kätilö tutki vaimon ja kertoi, että synnytys on hyvässä vauhdissa. Olisi aika siirtyä synnytyssaliin ja niinpä vaimo sai uudet muodikkaat sairaalavaatteet yllensä.

Kello oli 1.30 ja odottelimme synnytyssalissa synnytyksen etenemistä. Kivunlievitykseen vaimo sai ilokaasua, mutta eipä hän kovin iloiseksi muuttunut. Tehotonta tavaraa totesi vaimo, mutta itselle olisi kyllä kelvannut pieni ilo tähän väsyneeseen olotilaan. Kun kello tuli lähemmäksi kolmea ja kivut eivät lieventyneet, vaimolle tarjottiin epiduraalipuudutusta. Hetkeä myöhemmin anestesialääkäri olikin piikki kourassa vaimon selän kimpussa ja itse olin kädet kylminä tuskan hiessä, lievää piikkikammoa kärsien. Puudutus tehosi nopeasti ja hoitajat kehottivatkin meitä nyt lepäämään. Vaimo nukahti lähes heti, mutta itse yritin etsiä mukavaa lepopaikkaa keinutuolista sekä säkkituolista, mutta eipä uni enää tullut kummassakaan. Olin saanut kyllä kaveriltani vinkin retkipatjan pakkaamisesta mukaan, mutta eipä sitä lähdön hetkellä enää muistanut. Mitähän hoitajat olisivat tuumanneet, kun olisin pystyttänyt huoneeseen pienen leirin retkipatjoineen ja keitellyt aamun pikkutunteina trangialla pannukahvia?

Kello lähenteli aamu viittä, kun vaimo heräsi taas voimistuviin kipuihin. Hän kerkesi vielä saada uuden annoksen puudutetta ennen kätilöiden vuoronvaihtoa. Ponnistusvaihe aloitettaisiin kätilön mukaan vasta vuoronvaihdon jälkeen, jotta sama henkilökunta voi hoitaa vauvan syntymisen alusta loppuun. 

Kello oli 7.10 kun vuoroon tullut kätilö tuli huoneeseen ja esitteli itsensä meille. Hän kertoi erittäin asiallisesti mitä kohta tulisi tapahtumaan. Hän ohjeisti myös minua, kuinka voisin tarjota vaimolle mehua ponnistusten välissä sekä miten voisin tukea tyynyllä niskaa, kun supistukset tulevat. Sain myös soittokellon hoiviini lisähenkilökunnan hälyttämistä varten, jos kätilö sitä pyytäisi. Olin ylpeä näistä tärkeistä tehtävistä, joita minulle annettiin ja päätin hoitaa ne kunnialla loppuun.

Vihdoin hetki koitti, jolloin supistukset olivat tarpeeksi voimakkaita ponnistusta varten. Kello oli tässä vaiheessa n. 8.00. Vaimo oli sängyllä ja itse istuin pyörivällä tuolilla sängyn vieressä. Vaimon käsi puristi vasenta kättäni oikean käteni kannatellessa tyynyä vaimon niskan takana. Nytkö se alkaisi? Olin aivan jännänä, kun kätilö käski vaimoa ponnistamaan reilusti. Huutohan siitä tuli ja olin jo valmiina painamaan soittokelloa. Tätä supistelua sekä ponnistelua jatkui kuitenkin jokin tovi, kunnes tuli mehutauko. Aivan kuten päivätyössäni päiväkodissa, mutta nyt oltiin hieman jännittävämmällä mehuretkellä.

Jouduin myös ottamaan sormukseni pois vasemmasta kädestä, sillä vaimo oli melko voimakkaasti puristanut kättäni ja sormus painoi mukavasti siellä välissä. Jos joku väittää, että mies ei tunne synnytyksessä kipua, niin kyllä tuntee. Vasen käteni oli nimittäin aivan turtana vaimon puristuksesta. No jooh, tosiasiassa näin vierestä katselleena ymmärrän nyt hyvin, että on se synnytys vaan ihan mieletön koettelemus naisen keholle. Toki kipu on kaikilla yksilöllinen kokemus, mutta en halua edes ajatella luomusynnyttäjien tuskaa.

Tunti oli ponnisteltu tuloksetta ja kätilö pyysi lääkäriä käymään tarkistamassa tilanteen. Lyhyen ajan sisällä huoneessa vieraili ihmisiä enemmän kuin pienessä kylässä ja nämä oman alansa asiantuntijat tekivätkin uuden sotasuunnitelman vauvan ulossaamiseksi. Pienten operaatioiden jälkeen jatkoimme tovin ponnistelua, kunnes kätilö pyysi minua painamaan summeria. Sormet jännityksestä kylminä painoin soittokellon hälytysnappulaa. Hoitajan ja lääkärin tullessa vatsa ultrattiin ja todettiin, että vauva tulisi saattaa mahdollisimman nopeasti maailmaan. Lapsen sydänäänien laskiessa oma syke nousi huippulukemiin.

Lopulta vauva syntyi 1,5h ponnisteluiden jälkeen ja hieman kiwi-imukupilla avustettuna. Itseltä tuli ihan liikutuksen kyyneleet kun näin rakkaan poikamme ensimmäisen kerran.

Niin pitkään olin miettinyt, että miltähän tulokas näyttäisi ja nyt en enää edes osannut kuvitella häntä minkään muun näköisenä. Tältähän hänen pitikin näyttää, tummahiuksinen pieni komistus. Päässäni soi Egotripin kappale ”Mestaripiirros”, kun ihastelin tätä kauan odotettua ihmettä.

 

Egotrippi - Mestaripiirros

 

Vauvan oleillessa äidin rinnalla saimme hetken tutustua toisiimme. Tovin kuluttua kätilö kysyi haluaisinko leikata pojan napanuoran poikki, halusinhan minä. Seuraavaksi lapsi otettiin pesulle sekä punnitukseen. Sain hoitajalta vinkkejä kuinka lasta tuetaan oikein pesun aikana, jotta niska olisi hyvässä asennossa. Tämän jälkeen lapsi todettiin terveeksi sekä hyvinvoivaksi. Nyt poika oli valmis ja pääsi isän paidan sisään, äitikin pääsi vihdoin suihkuun. Saimme vielä aamiaista huoneeseen, jonka jälkeen meidät tultiin hakemaan vuodeosastolle. Yöt vuodeosastolla olivat myös melkoinen kokemus, mutta siitä myöhemmin.

Jatkoa: Sairaalakertomus isän silmin