Pojulla on luonnetta

Kuluneen kuukauden aikana olen alkanut kiinnittää vähän enemmän huomiota pojun käyttäytymiseen ja luonteeseen. Nyt kun pikkumies alkaa olla jo iso poika, niin häneltä löytyy myös selkeitä viestimiskeinoja. Olen ylpeä, että hän osaa pitää puolensa jo nyt.

Yleensä ruokapöydässä hän on tyytyväinen saadessaan ruokaa, mutta kun se loppuu alkaa nyrkit paukkua pöytään. Tätä tapaa hän ei tietääkseni ainakaan kotoa ole mallioppinut. Kuten jo aikaisemminkin kirjoitin pojun kiljumisesta, niin sama meininki jatkuu edelleen. Olen kyllä jo oppinut lukemaan pojun kiljumisaikeita sen verran hyvin, että osaan varautua. En tiedä mikä tuohon kiljumiseen oikein auttaisi.

Pikkuherralla on selkeästi kova tahto ja temperamenttia löytyy. Poju suuttuu, jos hän ei saakaan jatkaa lehtilaatikon mylläämistä, käden uittamista koiran vesikupissa tai tiskikoneen tyhjentämistä. Miksiköhän muuten tiskikone on niin kiinnostava? Aina kun tiskikoneen kansi on auki, poju on salamana paikalla auttamassa. Toivottavasti tämä sama into jatkuisi vielä teini-iässäkin.

Leikin tiimellyksessä poju usein ryömii luokse ja alkaa halailla jalkoja. Siitä tietää, että nyt taitaa olla sylin aika. Toisinaan tämä on myös merkki siitä, että vaipassa on yllärit. Poju tarvitsee paljon läheisyyttä ja haluaa suukotella. Vähän aikaa, kun on saanut tankata läheisyyttä, niin hän kaipaakin jo lattialle touhuamaan.

Poju pyrkii tavoittamaan kaikki tavarat, jotka ovat tarttumisetäisyydellä. Hän myös kokeilee helistää kaikkia esineitä, jos ne vaikka pitäisivätkin jotain ääntä. Poju muutenkin tarkkailee paljon ympäristön ääniä. Mikron hurinan kuullessaan hän alkaa ryömiä kohti keittiötä. Oppinut isältään, että ruoka-aikaan kannattaa olla juuri oikeassa paikassa.

Usein iltaisin pojulla tulee väsymyksen siivittämä hepulinauru. Ei tarvitse sanoa juuri muuta kuin hassulla äänellä ”Pöö”, niin johan tulee makeat naurut. Poju tuntuu olevan muutenkin aika vekkuli luonne, sillä hymyä riittää, kunhan vaan itse jaksaa hymyillä.