Minusta tulee koti-isä

Meikäläisen pitkäaikainen haave on toteutumassa kuukauden kuluttua, olen nimittäin jäämässä koti-isäksi syyskuusta lähtien. Vaimo palaa takaisin töihin ja minä puolestani jään pojun kanssa viettämään laatuaikaa kotiin. Pääsen siis ihan oikeasti lattepappailemaan ainakin seuraavan vuoden ajan.

Vielä nykyisinkään ei ole kovin tavanomaista, että isä jää kotiin lapsen kanssa perus isyysvapaiden lisäksi. Juttelimme asiasta vaimon kanssa ja olemme yhtä mieltä siitä, että pojulla on kuitenkin kaksi vanhempaa, joilla molemmilla on yhtäläinen oikeus nauttia lapsen kehityksestä ja kasvusta. Kotiin jääminen on monessa perheessä myös taloudellinen kysymys ja minulla onkin etuoikeutettu olo, että voin jäädä pojan kanssa kotiin. Nämä ovat kuitenkin niitä asioita, joita ei voi mitata rahassa. Tämä on ainutlaatuinen tilaisuus jäädä esikoisen kanssa kotiin, joten aion ottaa siitä kaiken irti. Vaimon työ on onneksi joustava, joten yhteistäkin perheaikaa jää meille hyvin.

Hieman jännittää mitä kaikkea koti-isyys tuo mukanaan ja kuinka selviän tästä uudesta roolista. On tämä kuitenkin aika iso elämänmuutos. Onneksi poju alkaa olla jo niin iso, että hänen kanssaan pystyy jo vähän touhuilemaan. Pääsen opettelemaan uudenlaista arjen rytmiä, sillä pojulle rutiinit ovat tärkeitä. Täytyy itsekin uhrautua ja nukkua muutaman tunnin välein pojun kanssa päiväunet. Omaankin ruokailuun tulee varmasti säännöllisyyttä, jos yrittää pysyä pojun ruokailutahdissa. Pitää alkaa ottamaan koti-isyyden myötä myös isompaa roolia kotitöiden suhteen. Pidän kovasti teknisistä laitteista, mutta jostain syystä pyykinpesukone on jäänyt kovin etäiseksi. No tähän tulee muutos …ehkä.

Näin lastentarhanopettajana täytyy varmaan tehdä tulevalle vuodelle varhaiskasvatussuunnitelma ja käydä se läpi vaimon kanssa puolivuosittain. Vaimo tuossa jo heittikin ilmoille toiveen kuivaksi opettelusta seuraavan vuoden aikana. Lisäksi täytyy ottaa pojun kanssa aamuisin kunnon aamupiirisetit ja tietysti iltapäivällä musiikkihetki. Elefanttimarssi tosin saattaa jäädä hieman tyngäksi, sillä tovereiden määrä loppuu hyvin nopeasti kesken. Koiraakin joutuisi houkuttelemaan useamman tovin, jotta saisi mukaan jonon jatkoksi. Koira menisi varmaan mieluummin narun jatkoksi.

Eniten odotan, että pääsen päivittäin seurailemaan pojun kehitystä lähietäisyydeltä, sillä tuntuu, että joka päivä opitaan jotain uutta. Poju ei luultavasi tule muistamaan tulevasta vuodesta juuri mitään, mutta haluan tarjota hänelle mahdollisimman paljon läsnäoloa, rakkautta ja rajoja. Saa nähdä miten poju suhtautuu siihen, että äiti ei olekaan koko ajan kotona.

Katsotaan jospa ehtisin tämän myötä päivittämään blogia myös hieman tiheämpään tahtiin ja kertomaan koti-isyyden tuomista iloista sekä haasteista.