Lentäminen vauvan kanssa osa 1/2

Kotiuduimme la-su yönä reissusta, joten nyt on hyvä hetki jakaa hieman kokemuksia vauvan kanssa lentämisestä. Juttu on sen verran pitkä, että postaan sen kahdessa osassa. Tällä viikolla kerron myös hieman lisää itse reissusta sekä siitä, kun kaikki ei mene aina ihan kuin elokuvissa.

Mutta nyt lentämiseen. Edellisessä postauksessa jo hieman kerroinkin, että meitä hieman jännitti miten lentäminen vauvan kanssa sujuisi. Pahimmassa tapauksessa poju vain itkisi ja huutaisi lentojen ajan. Selvittelin etukäteen vielä netistä, miten paine mahtaisi vaikuttaa vauvan korviin, sillä itsellä lentäminen tuntuu aina jonkin verran korvissa. Nousuissa ja laskuissa vauvan oloa helpottaa tutin tai tuttipullon imeminen, imetys ja ilmeisesti myös pään aukile vielä helpottaa paineentasausta. Lisäksi kävin apteekista kysymässä, onko jotain mikä helpottaa vauvan lentomatkaa. Näin pienelle ei ollut tarjolla, kuin puuduttavia korvatippoja. Jätin ne kuitenkin vielä ostamatta.

Meidän lennot Kaliforniaan oli tarkoitus mennä Frankfurtin kautta, joten yhdellä vaihdolla selvittäisiin. Meillä oli matkassa mukana Tula kantoreppu sekä YoYo matkarattaat, jotta pojun liikuttaminen olisi reissussa helpompaa. Nuo YoYo matkarattaat ovat muuten siitä kätevät, että ne voi ottaa mukaan lentokoneeseen ihan käsimatkatavarana. Taittuvat sen verran pieneen kasaan, että mahtuvat helposti lentokoneen hattuhyllylle säilöön.

Helsingin päässä meidän lähtöselvitys ei jostain syystä onnistunut automaateilla vaan se pyysi meitä ottamaan yhteyttä henkilökuntaan. Hieno fiilis, kun ensin on käyttänyt 15 minuuttia näpytellen jokaiselle passille erikseen määränpään osoitteet. Eipä siinä mitään, menimme matkatavaraluukulle, jossa ystävällinen virkailija tarkisti tilanteen ja kertoi, että ilmeisesti automaatti herjasi sylilapsen takia. Saimme matkaliput ja jätimme ruumaan menevät matkalaukut tiskille.

Menimme turvatarkastukseen, jossa kaikki vauvanruuat piti ottaa pois laukusta erilliseen muovilaatikkoon. Vauvalle saa olla poikkeuksellisesti mukana myös vesipullo. Menimme portille ja tutkailin hieman tarkemmin Helsinki-Frankfurt lentolippuja, meidät oli nähtävästi laitettu istumaan vaimon kanssa eri puolelle konetta. Kiva kiva, varsinkin kun on muksu matkassa. Pojullehan ei mitään omaa paikkaa ole, vaan hän kulkee infant-lipulla, eli sylilapsena. Lähtöportilla oli virkailija, joten kävin kysäisemässä olisiko meidät vielä mahdollista siirtää vierekkäin. Virkailija tutkaili paikkoja ja sanoi koneessa olevan hyvin tilaa. Pyyntö siis onnistui, joten hän tulosti meille uudet liput. Hän vielä sanoi, että tulkaa tähän heti boardingin alussa, sillä pääsisimme koneeseen ensimmäisten joukossa.

Tuli muuten huomattua, että lentokentällä lapsiperheestä on hyötyä. Virkailijat aina huikkaisivat meille, että tulkaa jonojen ohi niin turvatarkastuksissa, passintarkastuksissa ja koneeseen nousussa. Saimme käyttää express line ohituskaistoja sekä businessluokalle tarkoitettuja linjoja. Saimme tuntea itsemme hetkellisesti VIP -henkilöiksi ja olihan meillä mukana meidän oma pieni ”Very Important Person”. Työntekijät olivat pääsääntöisesti muutenkin todella lapsimyönteisiä ja yleensä heittivät jotakin vitsiä pojulle tai pojusta. Eikö olisi mukava, jos aina normaalistikin lapsiperheet pääsisivät jonojen ohi, vaikkapa siellä lähikaupassa ja ravintolassa? Saattaisi tosin käydä niin, että kohta lapsiperheiden VIP -jono olisi pidempi kuin normaali jono.

Päästyämme koneeseen huomasimme iloksemme virkailijan laittaneen meille kokonaan oman penkkirivin. Pojulla olisi sittenkin oma paikka, jossa pääsisi vähän könyämään. Nousun ja laskun aikana vauva pitää olla aikuisen sylissä ja hänet pitää kiinnittää pienellä lisäturvavyöllä aikuisen vyöhön. Annoimme pikkumiehelle tuttipullon nousun aikana ja yllätyimme, että poju nukahtikin lähes välittömästi. Itselle tuli epätodellinen olo ja hetken jo epäilin hänen pyörtyneen.

Vaimo siirsi pojun nukkumaan vinottain keskipaikalle. Laitoimme hänet vielä omasta turvavyöstä kiinni penkin vöihin, jotta hän ei vahingossa kierähtäisi lattialle. Kahden ja puolentunnin lento sujui hyvin, sillä poju nukkui koko lennon ja heräsi juuri ennen laskeutumista. Tähän vaikutti varmasti se, että lento oli aamupäivällä, joten lento ja päiväunet osuivat aika mukavasti yhteen. Tutti uudelleen suuhun ja valmistautuminen laskeutumiseen voisi alkaa. Olimme vaimon kanssa innoissamme pojun onnistuneesta ensimmäisestä lennosta. Poju ei tuntunut välittävän mitään noususta eikä laskusta, eli paine ei sattunut häntä korviin. Ainoastaan hetkellinen pakollinen sylissä istuminen ja turvavyön uudelleen kiinnittäminen aiheutti pojussa pientä vastalausetta. Onneksi siitä selvisi hyödyntämällä viihdyttäjän taitoja.

Frankfurtissa jatkolento lähti toiselta puolelta kenttää, joten välimatka oli aika pitkä. Onneksi matkarattailla oli helppo kuskata pojua sekä tavaroita kohtuullisen nopeasti. Meillä oli 1,5 tunnin vaihtoaika, joten hirveästi ei jäänyt ylimääräistä aikaa, vaikka pääsimmekin aina jonojen ohi. Matkalla portille nappasimme kentän mäkkäristä nopeasti jotain pientä lounaaksi, sillä ensimmäisellä lennolla tarjottiin vain pieni muffinssi. Nopea wc-reissu ja pojun vaipan tsekkaus.

Boarding alkoi, joten suuntasimme portille. Määränpäänä Los Angeles ja edessä 12 tunnin lento. Huh, mitenköhän tuo aika menee pojun kanssa, pyöri vain ajatuksina päässäni. Astuimme koneeseen ja lähdimme etsimään omaa penkkiriviä. Oma rivimme lähestyi ja BOOM! Olimme saaneet paikat keskeltä konetta, ensimmäiseltä penkkiriviltä aivan väliseinän takaa, missä on enemmän jalkatilaa ja pojulla mahdollisuus ryömiä lattialla. Meille oli jälleen buukattu extra paikka, eli meillä oli käytössä kolme istuinta. Tuntui lottovoitolta! Hienoa, miten lennoilla otetaan huomioon lapsiperheet. Onhan se tietysti myös kanssamatkustajien ja lentoemäntien etu, että lapset (ja vanhemmat) pysyvät tyytyväisinä.

Kone nousi ilmaan ja poju pysyi rauhallisena ruhtinaalliset 30 minuuttia. Sitten alkoi kitinä ja levoton mönkiminen sylistä toiseen. Enää jäljellä 11h 30min, alkoi pieni epätoivo hiipiä takaraivoon. Poju ei olisi malttanut olla hetkeäkään aloilla, joten päätin kokeilla rauhoittuisiko hän kantoreppuun. Sujautin pojun reppuun ja lähdin kävelemään kohti koneen takaosaa. Ilokseni huomasin siellä toisenkin vanhemman viihdyttämässä taaperoa käytävällä. Kone oli 2-kerroksinen, joten otin pienen aerobic-tunnin kävelemällä portaita ylös ja alas, pojun hytkyessä kantorepussa. Poju kyllä rauhoittui, mutta suunnitelmani pikkuherran nukuttamisesta ei toiminut. Jatkoin koneen käytävillä kävelyä ja kävin kurkistamassa tilanteen myös ykkösluokan puolella. Palattuani takaisin huomasin, että poju oli nukahtanut. Jes, nyt voisin hetken ehkäpä tutustua koneen elokuvatarjontaan.

Ensimmäiset seitsemän tuntia sujuivat lopulta leppoisasti, sillä poju nukkui kahdet pitkät päiväunet. Niiden välissä hieman leikittiin, luettiin kirjoja, morjesteltiin takana ja vieressä istuvia matkustajia ja silputtiin lentokoneen esitteitä. Vaimo oli pitänyt hyvää huolta pojun ruokapuolesta, joten myös välipalat helpottivat pojun jaksamista.

Yleisesti ottaen lapsiperheet taitavat olla kanssamatkustajien painajaisia. Olimme etukäteen miettineet pitäisikö ryhtyä lahjusten hankintaan. Onneksi käytävän toisella puolella istui todella mukava vanhempi nainen, joka vaikutti erittäin lapsirakkaalta. Hän pyysi saada pitää pojua sylissä ja pikkumies viihtyikin pitkään hänen kanssa leikkien. Nainen hauskuutti poikaa ja otti jopa omat isot korviksensa pois, jotta pystyi paremmin touhuamaan pojun kanssa. Lennon aikana hän useampaan otteeseen leikitti pojua ja tämä oli kyllä suuri apu meille. Rivissämme oli neljä paikkaa ja tuo neljännessä istuimessa istuva liikemieskin alkoi jossain vaiheessa jutella pojulle. Aluksi hän vaikutti kovin jäyheältä, mutta ilmeisesti pojun hymy ja kädenojennus sulatti myös hänen sydämen. Mietin jo itsekseni, että jos poju olisi jokaisen matkustajan viihdytettävänä, vaikka edes viisi minuuttia, niin kaikkien syliin poju ei edes lennon aikana ehtisi. …Ajatuksentasolle jäi tämä idea.

Lennon viimeiset viisi tuntia kuluivatkin sitten aika paljon hitaammin, ainakin omasta ja vaimon mielestä. Piti todella keksiä keinoja, jolla pojun sai pidettyä tyytyväisenä. Tässä vaiheessa myös itseä alkoi painaa väsymys ja pieni nälkä. Nyt oli erittäin tärkeää pitää omat hermot rautaisina, sillä soppa on valmis, jos itse menettää malttinsa. Kuulemma lapsiperheiden lapset selviävät lennoista aina kunnialla, mutta vanhemmat stressaavat aivan liikaa. Itse en aio syyllistyä samaan.

Vuorottelimme vaimon kanssa viihdytysvuoroja ja täytyy myöntää, että lentokoneen käytävät ja portaat tulivat erittäin tutuiksi. On muuten pakko mainita, että vaipanvaihto pienessä wc:ssä vaatii taitoa. En ole itse pienimmästä päästä ja pojukin alkaa olla jo aika jässikkä, wc:n seinästä laskeutuva hoitoalusta vie myös oman tilansa, joten tunnelma oli tiivis. Siinä sitten yritettiin vaihdella vaippaa ja kyllähän se onnistui, vaikka olo oli välillä kuin lohella sardiinipurkissa.

Viimeiset tunnit ma-te-li-vat… Näytöillä pyöri jäljellä oleva matkustusaika, josta väheni koko ajan minuutteja. Olin varma, että kello pysähtyi, kun jäljellä oli enää kaksi tuntia. Lopulta kapteeni kuulutti, että laskeutuminen alkaa tuokion kuluttua ja turvavyön merkkivalo syttyi. Olimme selvinneet menomatkasta ja poju selviytyi erittäin hienosti ensimmäisistä lennoistaan. Olen ylpeä hänestä. Loma voi siis alkaa hyvillä mielin!

Paluulento onkin sitten oma tarinansa (osa 2).