Autorata

Autorata, tuo jokaisen isän unelma. Tämä stoori sai alkunsa jo vuonna 2008, kun menimme vaimoni kanssa naimisiin ja koitti ensimmäinen yhteinen joulumme avioparina. Päätin pelata varman päälle hankkimalla mahdolliselle tulevalle lapsellemme autoradan etukäteen. Kyllähän se olisi harmittanut, jos olisi saatu lapsi ja autoratoja ei jostain syystä enää olisi myytykään.

Oli muuten romanttisuus huipussaan, kun avasimme silloin jouluna yhdessä tätä kyseistä pakettia. Tämä taitaa olla jokaisen vaimon toivelahja ...tai sitten ei. Lahjojen hankinta ei edelleenkään ole vahvin puoleni, mutta eikö ajatus ole se tärkein? Tästä lahjojen hankinnasta on muuten pakko kirjoittaa ihan oma juttunsa myöhemmin, sillä tekevälle sattuu :)

Olen salaa testaillut muutaman kerran miten autorata toimii. Vaimon siskon poikakin pääsi rataa testaamaan. Oli kyllä mahtavat kisailut!

Vaimo on muuten 7 vuoden ajan kiitellyt jokaisen muuton yhteydessä, kun autoradan laatikkoa on täytynyt kantaa asunnosta toiseen. Laatikko on vielä sen kokoinen, että se ei edes mahdu säilytykseen mihinkään järkevään paikkaan. Lisäksi, kun radan kasaa vaikka lattialle on se koko ajan tiellä. Mitenköhän kotirauhan käy, kun minulla ja pojalla alkaa muutaman vuoden päästä kisakausi.

Sen verran asia jo polttelee, että mieleeni juolahti ajatus. Vauvoillahan on tunnetusti vahva tarttumisrefleksi, eli ei muuta kuin ohjain pojan nyrkkiin, niin poikahan ajelee iloisesti hellittämättä otettansa. Tämä saattaisi kyllä aiheuttaa liikaa ulosajoja, mutta toisaalta on vain yksi vaihde ja se on ”täysillä eteen”. Muistin kuitenkin, että ohjaimessa on peukalokaasu, joten idea oli käyttökelvoton.

Kai se täytyy kasata tuo rata ja ottaa muutama lämmittelykierros, että homma on sitten hallussa, kun poika vähän kasvaa. En nimittäin halua hävitä omalle pojalleni autoratamestaruutta ainakaan vielä hetkeen.